Olenko Huomenna?

Yksi päivä aikaa. Mitä tekisit?
Huomista ei ehkä enää ole.

Meri on tyyni, hiljainen ja yksinäinen. Se kietoo hylätyn saaren hellään syleilyynsä. Saarella asui joskus perhe ja lampaita, mutta talo on jo lahonnut ja luonto on vallannut pihan ja puutarhan. Pieni puinen soutuvene on sidottu kaislikon viereen, tyttö ja poika kapuavat kalliolle, käsi kädessä. Pojan kasvoja koristaa onnellinen hymy, tyttö on surullisen ja huolestuneen näköinen.

”Voisit vähän hymyillä”, Oliver naurahtaa ja Laura yrittää hymyillä. Oliver istuu kivelle ja alkaa rakentaa nuotiota, Laura kaivaa eväitä laukusta. Osa syötäisiin nyt, loput säästettäisiin iltaan.

Korkea kallio kurottuu meren ylle, haluten olla osa taivaan ja meren tanssia. Aurinko alkaa hiljalleen lämmittää rauhallista saarta, jossa viimeinen päivä vietetään.

Laura räpsii kuvia maisemista ja Oliverista, omasta prinssistään, joka ei ehkä näkisi huomista. Laura ei halua ikinä unohtaa tätä iltaa ja Oliverin huoletonta hymyä.

”Hieno ilma, onneksi. Aurinkokin haluaa juhlistaa tätä päivä”, Oliver naurahtaa.

”Miten voit olla noin huoleton”, Laura ihmettelee haikeana, hän ei näe päivässä mitään hyvää.

”Miksi murehtisin? Ei sekään mitään auta, tai poista tulevaa.” Lauralle tulee rohkeampi olo Oliverin itsevarmuudesta. Poika on oikeassa, vaikka se tuntuukin vaikealta, parempi ottaa ilo irti kuin murehtia huomista ja tulevaa leikkausta.

Kun eväät aamuauringon valossa, raikkaassa meri-ilmassa on syöty, kaksikko kiipeää suuren kallion korkeimmalle kohdalle. Lokki liihottaa meren yllä, kurottaen kohti taivasta.

”Jonain päivänä mekin lennämme”, Oliver kuiskaa ja ottaa linnusta kuvan.

Syntyi kerran poikalapsi, sydämellä joka ei kestäisi vuottakaa. Vanhemmat olivat surun murtamia, äiti masentui vakavasti. Nelikuinen poika sai uuden sydämen, joka toimi alkuunsa hyvin, mutta viiden vuoden jälkeen alkoi reistailla ja hajoaisi kohta. Uutta sydäntä odotettiin, odotettiin ja odotettiin, kunnes vihdoin löytyi sopiva. Mutta tämäkin sydän alkoi kulua, hajoaisi aivan pian. Sydämet olivat liian pieniä ja heikkoja, eivät sopineet pojalle. Ne eivät vain jaksaneet. Perhe tiesi sen, äiti ei toipunut masennuksestaan. Isälle poika oli kuollut jo syntyessään huonolla sydämellä, valmiiksi kuollutta oli turha rakastaa. Poikakin alkoi odottaa kuolemaa, kunnes tapasi kahvilassa tytön, joka sai hajoamista odottavan sydämen sykkimään aivan uudella tavalla.

Laura katsoo Oliveria, joka on taas uponnut ajatuksiinsa. Pelottaako häntä? Oliver oli halunnut saareen, jonne isoisä aina vei hänet retkelle. Siitä oli ajan mittaan muodostunut tärkeä, satumainen ihmisen hylkäämä paikka. Tyttö tarttuu pojan käteen, ja yhdessä he seuraavat lokin vapaata, huoletonta liitelyä.

Merivesi on viileää, raikasta ja virkistävää. Oliver ja Laura kelluvat aaltojen mukana, halaten toisiaan tiukasti, jalat hipoen pohjaa. ”Olisitko mieluummin meri vai taivas”, Laura kysyy, silmät kiinni, tunnustellen aaltoja. ”Taivas. Horisontti, jossa taivas kurottautuu ja sekoittuu mereen. Olisin molemmat.”

Kaksikko kiipeää jo lämpimälle rantakalliolle makaamaan sylikkäin. Aurinko lämmittää meriveden pois iholta, jättäen suolahileitä jälkeensä. Siinä he makaavat, katselevat yksinäisiä pilviä. Kuinka paljon kuvioita pilvistä voikaan löytää! Oliver käskee olla murehtimatta, nauttimaan kauniista päivästä. Laura nyökkää ja ottaa yhdestä sydämen muotoisesta pilvestä kuvan.

Saarella, jossa joskus on joku asunut, löytyy paljon tutkittavaa ja löydettävää. Luonnon valtaamalla pihalla on joskus ollut leikkimökki, puutarha ja keinu. Vanhoja kuluneita leluja löytyy kasvien kätköistä, luonto yrittää ottaa ne osaksi itseään. Puinen talo on jo alkanut juurtua takaisin ylvääksi puuksi, se pääsee pian alkuperäiseen olomuotoonsa. Miksi he muuttivat? Sairaus, huono sato, liian rankka talvi? Kukaan ei tule koskaan kertomaan pienen talon tarinaa pienellä saarella.  Oliver siirtelee lahonneita lautoja, ja löytää kauniin ja arvokkaan kultaisen rannekorun, joka on vuosien ajan taistellut luontoa vastaan. Poika pujottaa korun Lauran hentoon ranteeseen, Laura hymyilee. Oliver katselee talon raunioita, pienen hetken hänen ilmeensä on surullinen ja kaipaava. Pienestä asti hän oli halunnut asua tällaisessa paikassa, Lauran kaltaisen naisen kanssa. Enää ei ollut varmaa, voisiko niin koskaan tapahtua.

Punaisen taloni pihalla olisi leikkimökki, keinu ja puutarha, niin kuin saaressakin! Poika oli joskus selittänyt innoissaan väsyneelle isälleen. Et sinä mitään taloa saa, isä oli siihen vastannut.
Ja minulla olisi koira, sen nimi olisi Nappi. Ja vaimo olisi kaunis, osaisi tehdä hyvää ruokaa. Vaimo ei olisi niin kuin äiti, minun vaimoni ei nukkuisi kokoajan. Poika intoili ja naureskeli. Et sinä mitään vaimoa ehdi saada. Kuolet ennen. Ole hiljaa ettei äitisi herää.
Kotona oli pojan mielestä tajuttoman tylsää. Isää ei kiinnostanut mikään, äiti nukkui aina. He odottivat pojan kuolemaa. Isälle poika oli jo kuollut, äiti vain nukkui. Sitten Laura tuli, joka myös halusi talon saaressa, leikkimökin, keinun, puutarhan ja koiran. Laura osasi jopa kokata.

Oliver kietaisee Lauran, tytön josta olisi toivonut vaimoa, lujaan halaukseen ja he jakavat hellän suudelman. Rakkaus on voimakas ja vahva asia, muttei voi parantaa hajoavaa sydäntä. Lauralla on jo sormus sormessaan, Oliverilla kaulaketjussa, mutta eivät näin nuoret vielä saa täällä naimisiin mennä.

Oliver nostaa Lauransa reppuselkään ja lähtee kiipeämään takaisin kallion huipulle. Laura yrittää estellä, mutta poika on jo mielensä päättänyt, vaikka sydäntä nipistelee. Uuvuttavan matkan jälkeen he istuvat kallion huipulle, katselemaan aurinkoa, joka alkaa jo laskea mailleen. Viimeinen päivä on pian ohi, huomisen tulo on yhä epävarmaa. Oliver tarttuu Lauran kädestä ja he nousevat seisomaan.

”Rakastan sinua, ikuisesti. Hypätään kerran vielä”, Oliver kuiskaa ja suutelee kihlattuaan. He astuvat kallion reunalle, katsovat tyyntä merta.

Jalat pongahtavat irti kivestä. Hetken lennämme lokin kanssa, olemme osa taivasta. Liidämme pilviin, olemme maailman yläpuolella. Maailma allamme on pieni ja herkkä, haavoittuvainenkin. Kätemme pitävät tiukasti kiinni toisistaan, lennämme yhdessä. Mikään ei voi koskea tai satuttaa meitä, ei maailma, ei huominen. Onko väliä, tuleeko huominen, kun voimme lentää sen yli. Liidämme ajan ohi. Maailmassa on vain me kaksi lentävää sielua, me kaksi rakastunutta, käsi kädessä.

Aamu ja arki koittavat aina aikanaan, ja on aika jättää saari taakseen. Laura suutelee Oliveria, ikuisesti omaansa, kun tulee leikkauksen aika. He ovat käsi kädessä viimeiseen asti, aina leikkaussalin ovelle saakka. ”Hyvästi hetkeksi, rakas. Onnea”, Laura toivottaa ja irrottaa Oliverin kädestä. Oliver katoaa leikkaussalin ovista, enää ei voi muuta kuin odottaa. Laura rutistaa kultaista rannekorua tiukasti kädessään. Hyvästi hetkeksi, vaiko ainiaaksi? Onko enää huomista, vai onko aika lähteä lentämään?