”Muistatko sen nuoren pojan, joka oli potilaana
kolmenelosessa?” nuori sairaanhoitajahoitaja kysyi kollegaltaan.
”Ah, kyllä, jotenkuten. Surullinen tapaus…” Hoitaja ojensi
ruskeakantista kirjaa.
”Löysin hänen päiväkirjansa.” Vanhempi hoitaja tarttui kirjaan
ja katsoi sitä surullisena. 34:sen potilasta ei hevillä unohdettaisi.
Rakas päiväkirja.
On toinen päiväni sairaalassa. Soitin eilen äidille ja
pyysin häntä käymään.
”En tule minnekään tunkkaiseen sairaalaan. Hyppäsit
kuitenkin tahallasi sen pirun auton alle!” äiti huusi. Ei se niin ollut,
uskothan minua? Olin kävelyllä koirani kanssa, kun auto vain ilmestyi jostain. Sairaala
on yllättävän mukava paikka verrattuna kotiin. Tiedäthän, isä kuoli vuosi
sitten ja äiti on aina kännissä. Keijut muuten seurasivat minua tänne. Ne
pitävät minulle seuraa, jottei tule yksinäistä. Ne puhuvat isästä paljon,
muistuttaen minua siitä illasta.
”Hän puhui niistä keijuista usein”, nuori hoitaja keskeytti.
Vanhempi nyökkäsi ja jatkoi lukemista.
Ai mistä illasta? Kun olimme isän kanssa kalassa. Pitelin
haisevaa kalaa kädessäni, kun isä horjahti, löi päänsä kiveen ja putosi veteen.
Mielessäni on yhä isän kalpeat kasvot ja kalan haju, jota olen vihannut koko
ikäni. Silloin äiti alkoi juomaan ja muuttui tosi oudoksi, syyttäen minua isän
kuolemasta. Luulen, että sen kalan haju on myös sairaalassa…
Hoitajalle nousi pala kurkkuun. Nuorempi otti päiväkirjan ja
jatkoi lukemista toisen puolesta.
”Seuraava päivä”, hän huomautti.
Keijut puhuvat minulle enemmän kuin yleensä.
”Ei muutama murtunut luu sinua hidasta”, yksi sanoi.
”Me pidämme sinusta huolta”, toinen kuiskasi. Pidän
keijuista ihan hirveästi. Uskon kaiken mitä ne sanovat, koska ne ovat
ystäviäni.
Olen ollut täällä jo viikon. Toinen käteni on yhä kipsissä
ja joudun syömään outoja pillereitä. Kalan haju on vain voimistunut. Se saa
minut voimaan pahoin, mutta keijut piristävät minua. Äiti ei ole käynyt, mutta
ystäväni koulusta käväisi eilen. Hoitajat sanoivat minun pääsevän pian kotiin.
En haluaisi kotiin äidin luo… Pelottaa…
Keijut ovat tänään aivan hiljaa. Yksi istuu sänkyni päädyssä
ja katselee minua tarkkaan. Muut istuvat kattolampun reunoilla juttelemassa.
Kysyin hoitajalta, näkeekö hän keijuja. Hän pudisteli päätään ja sanoi, että ne
voivat olla kipulääkkeiden sivuvaikutuksia. En uskonut häntä, mutta ei se
mitään.
”Hänhän kysyi sitä sinulta, eikö vain?” vanhempi hoitaja
kysyi. Nuorempi nyökkäsi ja hymähti mietteliäästi.
”Mutta kipulääkkeistä voi tulla hallusinaatioita”, hän
huomautti. Vanhempi nyökkäsi ja jatkoi vuorostaan lukemista.
On jo ilta. Keiju sänkyni päässä katselee minua yhä. Lopulta
kysyin, mikä on vialla.
”Mikä on suurin unelmasi?” keiju kysyi. Ilmoitin unelmoivani
siivistä, jotta visun lentää pois. Karkaisin kotoa, pakenisin kalan hajua.
Keiju hymyili ja lensi ylös muiden luokse. Voi kumpa pääsisinkin kaikkea sitä
karkuun.
”Voi että voi niin nuori olla niin surullinen”, hoitaja
huokaisi. Toinen nyökkäsi ja käänsi hajamielisesti sivua.
Heräsin aamulla yllättävän aikaisin. Keijut kikattivat
ympärilläni. Kysyin mikä niitä nauratti.
”Voimme toteuttaa unelmasi”, yksi kikatti. Täytyin
innostuksella, tärisen vieläkin! Ne lupasivat! Keijut lupasivat auttaa minua
lentämään.
Hoitaja sulki kirjan. Se oli viimeinen merkintä.
”Kaikki sanoivat että hän putosi”, hoitaja kuiskasi. Toinen
nyökkäsi ja pudisteli päätään.
”Hän hyppäsi…”
”Luullen voivansa lentää.”
”Luullen voivansa lentää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti